Maan sylin viimeinen harjoitus loppui tuossa illan pimetessä. Olin hyvin tyytyväinen siihen eikä ohjaajallakaan ollut mitään erityistä sanottavaa. Muutenkin sen jutut ovat jo viime päivinä menneet enimmäkseen ohi korvieni. Eihän tässä enää kannata äkkiliikkeitä tehdä. Esitys on nyt niin valmis, että sen voi laittaa varsinaiseen uuniin kypsymään. Uuni on tietenkin yleisö. Minä tässä naputtelen tämän ja lähden joutuin vain nyt nukkumatin luo. Luulenpa nukkuvani hyvin. Olo on rauhallinen. Huominen kutkuttelee sopivasti. Ennen ensi-iltaa on kaikenlaista pientä puuhaa, jotka eivät suoraan liity esitykseen. Sillä rentoudella lähdetään liikkeelle. Katsotaan sitten kun astun valoihin vapiseeko lahkeet. Parasta on kuitenkin se, että huomenna edessäni on väkitukku porukkaa, joille voin jutustella asiani.

Näyttelijä istuu keittiön pöydän ääressä ja katselee syksyiseen pihaan. Vanha talo on aivan hiljaa. Nyt ei harjoitella tekstiä eikä haeta sopivia tunnetiloja. Tänään täytyy tehdä jotain käsillä. Näyttämölle pitää pystyttää muutama musta seinä. Mutta muuten pidän näppini erossa koko roskasta. Käteni kaipaavat työtä, vasaraa ja kirvestä. Keuhkoni kaipaavat ulkoilmaa, korvani lehtien kahinaa.

Ei huvita enää huhkia lavalla yksinään, leikkiä esitystä, jota kukaan ei ole katsomassa. Onneksi ensi-ilta on jo huomenna ja alkaa todellinen näytelmän valmistuminen. Ennen sitä etsin hiljaisuutta, tyyneyttä, rauhallista rukouksen tunnelmaa.

Teatterista taas, päivää. Tänään oli monologin läpimenoharjoitus, eikä tällä viikolla enää muuta olekaan. Ohjaaja oli sitä mieltä, että paketti olisi periaatteessa esitysvalmis jo nyt. En usko, Henry höperehtii omiaan. Runko on kyllä kasassa, mutta sellaista pientä hapuilun tuntua tunnen siellä täällä. Voihan se tietysti olla, ettei sitä huomaa kukaan muu kuin minä. Kunpa tuo ohjus nyt saisi houkuteltua koeyleisöä loppuihin harjoituksiin. Ei niin hirvittäisi kuin jos vasta ensi-illassa lauantaina mökki paukahtaa porukkaa täyteen. Minä tosin jo ajattelen tuoleihin ihmisiä, mutta ne on vain haamuja. Eikä haamut ole reagoineet mitenkään, ei kuulu naurua eikä nyyhkytystä.

Ensi-iltaan on neljä päivää ja oloni kaiken kaikkiaan on aika rauhallinen. Tänään virittelimme saliin valot ja se lisää oikean esityksen tuntua. Eihän nuo meidän vaatimattomat valonheittimet ole mistään kansallisoopperasta, vaan tässähän onkin kyse hämärätunnin tarinoista. Riittää kun olen näkyvillä sillä lailla pehmeästi.

Viimeinen viikko alkaa. Voi mahotonta. Osaanko, enkö osaa? Muistanko, enkö muista? Pelottaako, eikö pelota? Taidan aloittaa käytännönläheisesti ja järjestän alkuun ensi-iltasalin eli oman Valistustalon esityskuntoon. Jo minä viime viikolla laitoin katsomon paikalleen ja siivosin näyttämön. Vaan sitten koitti lauantai ja poikani 7-vuotissynttärit. Hän ja kymmenkunta samanikäistä poikaa laittoi kaiken hyrskynmyrskyn tai ainakin heikunkeikun.

Tällä viikolla en taida keskittyä mihinkään muuhun kuin esitykseen. Sillä ehdolla tietenkin, että välillä pitää ottaa siihen etäisyyttä kunnolla vaikka kävelemällä pitkin metsiä. Nyt vaimon on turha puhua suursiivouksesta tai kirjahyllyn siirtämisestä. Muuten kävisi mutta kun ei käy.

Ensimmäinen läpimeno ilman papereita tuli tänään kahlatuksi. Menihän se pienien änkytysten kera. Hyväksi avuksi oli se, että viime viikonloppuna tekstiä tuli tankattua päähän niin kuin juopot juomiaan. Ja siis ihan ilman teatraalista eläytymistä sellaisena muistelemisena.

Läpimenossa huomattiin, että tunti tuossa touhussa kuluu kuten tiedotteissa luvataan. Aika monitahoinen esitys tästä sukeutuu, vaikka yhden vain kirjailijan hillopurkkia tässä kaivellaan kädet ranteita myöten herkuissa. Tekstit kun ovat aika monella tyylillä kirjoitettuja, mutta silti sitä Turusta ihtiään. Ja niinhän me halusimme laajentaa näkökulmaa kirjailijan tuotantoon. Näin sitten tapahtuu. Eri palaset ovat asettumassa toistensa kylkiin hyvällä dramaturgisella liimalla.

Harjoitusten jälkeen ohjaaja pulisee aina pitkät tovit omia huomioitaan. Ne pitäisi melkein saada kirjallisina. Muuten hyvätkin vinkit tahtovat jäädä matkan varrelle. Toisto toisin auttaa tässäkin. Kun minulle sanoo saman asian kymmenen kertaa, niin minähän melkein jo muistan ja ymmärrän sen.

Hämärää on pihalla. Se on hyvää aikaa tarinaniskemiseen. Näin Heikki kirjoittaa tämän esityksen henkisen lähtökohdan ytimen: Turpa näkköö ruplattoo hämärässäi!

Minähän keksin tänään, että samalla kun opettelen
tekstiä voi viikata suurperheen pyykkiä. Näin asia
eteni useassa asiassa yhtäaikaa.

Tänään on Liperin Taipaleen kylällä kaunis päivä. Ensi-iltaan on tasan kaksi viikkoa. Olisi kaikenlaisia pihahommia, mutta kun on syytä olla muissa touhuissa. Haluan osata monologin tekstin ulkoa, kun harjoitukset jälleen maanantaina alkavat. Paperit kourassa on typerää yrittää harjoitella, vaikka yleisöä ei olekaan paikalla kuin ohjaaja Henry Räsänen. Niinpä tankkaan tekstiä ja yritän eläytyä sen mukaisiin tunnelmiin.

No, niin te siellä. Kävi niin, että tuli ryhdytyksi monologin tekoon. Asiaan oli kaksi painavaa syytä: Heikki Turusen monipuolinen tuotanto ja viimekesäinen oma positiivinen kokemukseni näyttelijänä Maarianvaaran kesäteatterissa. Piti palata teatterihommiin ihan tosissaan.

Turusen tuotanto on ollut sydäntäni lähellä iät ja ajat. Olen vain harmitellut sitä, kuinka sen laajuus ja monipuolisuus on usein kutistunut vain Simpauttajan ja Kivenpyörittäjän kylän rempseään jutusteluun, joka sinällään on tietenkin mahtavaa. Näiden kahden hienon romaanin ja niiden elokuvatulkintojen taakse on jäänyt paljon muuta riemastuttavaa ja vakavampaakin. Nyt näitä Heikin kirjojen rikkauksia on tarjolla Maan syli -esityksessä.

Tällä sivustolla voitte seurata esityksen harjoittelua, valmistumista, ensi-iltaa ja sen jälkeistä kierrosta pitkin Pohjois-Karjalaa. No, pääkaupungissakin piipahdetaan Käpylässä Karjalatalolla eli Karjalaahan sekin tavallaan on. Jutuissa näkyy kyliä ja kylien mainioita esiintymispaikkoja ja toivottavasti iloisia ja tyytyväisiä ihmiskasvoja. Minä itse ainakin olen päivä päivältä kasvavasta jännityksestä huolimatta myös vilpittömän iloisen odotuksen vallassa.