Herätköön tämä blogi hetkeksi. Olen nimittäin pakkamassa Maan sylin kamppeita autoon. Huomenna nokka kääntyy kohti pohjoista. Tavoitteena on vaatimattomasti Inari. Kalenterini mukaan olen sopinut sinne esitykset viikonlopulle. Perjantaina Ivalossa elokuvateatteri Aslakissa ja lauantaina ensimmäinen kuppilakeikka Inarin Kultahovissa.

Hyvällä mielellä lähden matkaan. Sillä suunnalla kun sattuu asumaan tuttuja, jotka varmaan haluavat nähdä esityksen. Ja saahan ne tuntemattomatkin tulla. Sitä en osaa sanoa, mitä Turusesta Ylä-Lapissa ajatellaan, eikä ole etukäteen väliksikään. Onhan Hessu tietenkin syrjäseutujen puolestapuhuja. Eikö lie Inari jostain katsottuna syrjässä? Tosin ei lainkaan niin syrjässä kuin Helsinki.

Tänään on sitikan suursiivous ja sitten sitä pakkaamista. Toivon, että autoraukka jaksaa tuon parituhatta kilometriä. Koitan kaasutella kohtuullisesti.

Maan sylin kevään Savon turnaus on saatu päätökseen. Voin onnitella itseäni siitä, että hyvällä energialla mentiin loppuun saakka. Viimeisenä viikoloppuna oli miellyttäviä juttuhetkiä kyläihmisten kanssa. Varpaisjärven Korpiteatterissa jo 80-luvulla aloitelleet oman kylän teatterilegendat kertoilivat esityksistään ja erityisesti pontikankeittonäytöksistään. Olihan nauravasilmäistä porukkaa. Sekin pisti silmään, että tämä talo oli poikkeuksellisesti hyvin miesvetoinen. Täytyy olla kiitollinen, että tuollainen kyläelämä on edelleen voimissaan, vaikka sitä yritetään jatkuvasti nitistää.

Varpaisjärven ilta jatkui jättipizzalla ravintola Reippaankulmassa ja Heikkisen mukavassa lomamökissä saunomisen, grillailun ja Pihkatapin seurassa. Viimeiseen esitykseen otettiin vauhtia Nilsiän Pyhän Johannes Kastajan kirkosta ja liturgiasta. Satuimme paikalle sopivana päivänä, sillä palveluksen jälkeen tarjolla oli maittavaa lohisoppaa. Kohokohtana oli kuitenkin isä Olavin kädenvääntö ja sormikoukkukisa nuoren ponomarin kanssa. Näin meillä valmistaudutaan suureen juhlaan! Ja karjalan kieltä kuului sieltä täältä. Sekin riemastutti.

Viimeisen esityksen yleisömäärä Tuusniemen Erä-Veikkolassa oli sellainen, että jo ennen kiertueen alkua tekemäni yleisömääräarvio heitti lopulta yhdellätoista katsojalla plussan puolelle. Kohtuullisen tarkka arvaus siis.

Kiitos tästä keväästä kaikille, jotka olette seuranneet kirjoitteluani täällä. Olisi mukavaa tietää keitä te muuten oikein olette. Laittakaa viestiä ja palautetta Facebookin Maan syli teatteriesitys -sivuille, jos siltä tuntuu. Nyt minun on aika siirtyä teatterihommissa pois näyttämöltä Maarianvaaran kesäteatterin Kilpakosijoiden tuotantohommiin. Maan syli on nähtävillä seuraavan kerran 6-7.6. Inarissa ja Ivalossa. Tiervâpuáttim!

Savon kierroksen viimeinen neljän esityksen viikko on puolessa välissä. Kaavin Viljamaan Kartanon esityspaikka jäi mieleen. Se kun oli 1920-luvulla rakennetun koulun entisessä luokkahuoneessa, joka nyt olikin mitä parhain huoneteatteri. Tunnelma oli sen mukainen, lämmin ja yhteinen. Molemminpuoliset kiitokset olivat vuolaat. Alla on esityksestä pari kuvaa, jotka otti Ruud Dirks, paikan hollantilainen isäntä. Kiitos hänelle. Esityksen lisäksi sain nauttia keskimmäisen poikani Vernerin kanssa vastasyntyneiden karitsojen touhuista sekä sohjofutiksen riemusta.

Eilen olin Säyneisten ns-talolla. Alkuinnostusta herätti lavalla seissyt hirsipuu. Vieressä oli tahko. Näinkö tämä nyt sitten päättyy? Hirteen tai pyövelin kiiltävän kirveen alle? No, hirsipuun siirsin sivummalle. Tahkolle keksin käyttöä esitykseen, johon tulikin porukkaa oikein mukavasti. Paikalla oli myös kymmenkunta oman paikallisen teatterin aktiivia. Olipa kunnia saada viettää iltaa heidän kanssaan. Puhetta teatterin tekemisestä olisi riittänyt vaikka yöhön. Yhteisen kokemuksen jakaminen on niin tarpeellista. Toivotan heille intoa ja hyvää tälle kylälle, joka on selvästi päättänyt pärjätä kaupunkeihin karkaamisen kuivakiskoisessa maailmassa. Eläköön elävät kylät ja muaseutu!

Viikonloppuna minua odottaa vielä Korpiteatteri Varpaisjärvellä ja suurella hirvenpäälla koristettu juhlahuone Tuusniemen Erä-Veikkolassa. Sitten annan asian huilata ainakin hetken. Onhan tätä ollut jo ihan olemalla, kuten Pentti Haanpää saattaisi sanoa.

Olenpa ylittänyt Savon ja Pohjois-Karjalan rajan monta kertaa tänä keväänä. Eikä se ole mikään itsestäänselvyys, vaikka Ohtaansalmen yli pääsee nykyään autolla tuosta vaan kaasu pohjassa. Joskus siinä oli raja, joka erotti kaksi suurvaltaa toisistaan. Rajan luona taisi tosin asua tavallista itäsuomalais-karjalaista rahvasta. Ehkä länsipuolella puhuttiin enemmän suomea ja kuuluttiin lutheeruksen kirkkoon tai siis saatiin maksaa verot Ruotsin kirkolle. Itäpuolella puhuttiin varmaan enemmän karjalaa ja poltettiin tuohuksia, punallettiin ristinmerkkejä ja pidettiin savupirtin nurkassa Kaikkivaltiaan ikonia. Tokkopa muuta eroa oli. Samaa köyhyttää ja maaelämää.      

Erot ovat nykyisinkin vähäiset. Karjalaa tosin osataan enää huonosti. Pikemminkin länsipuolelle viimeisten sotien jälkeen siirtyneet salmin evakot ovat vielä kielitaitoisia. Näin oli ainakin Lapinlahden Alapitkällä, jossa pidin loppukiitospuheen karjalaksi. Hyvin ellendettih.

Vaan olipa niin tai näin, tämä autoilu alkaa jo riittää. Tällä viikolla on vielä neljä esitystä jäljellä ja se on sitten Savon suhteen siinä. Miellyttävintä on ollut kumpuiset maisemat Kaavin, Juankosken ja Nilsiän pitäjissä. Syvärinniemi Palonurmessa oli kaunis kävelypaikka. Siellä oli hyvä keskittyä esitykseen. Viime vuonna esikoisteoksen julkaissutta Antti Heikkistä oli kiva tavata Nilsiässä. Odotan innolla hänen Juice-elämänkertaa. Toivon, että tämäkin viikko antaa vielä iloa sekä esiintyjälle ja yleisöille. Minä ainakin pidän henkeä ja tuoreutta yllä. Jokainen ilta kun on ensi-ilta.

Terveh. Huomei ozutan Muan sylin Lapinlahten Alapitkän kyläs. Se on moine kylä, kudamas ollah eletty rajakarjalazet. Hyö pajettih Savon čurale voinan jallois. Onnuako sie viegi maltetah paista karjalakse. Pidänöy huomei kyzyö sidä heilpäi. Sidä en tiijä himotannougo heidy kuulta pohjaskarjalazen Turuzen kirjuttamua paginua. Yksikai, minä heile ozutan starinua kylien elokses, himomurginas, vuassas, akois, luondos da vahnoin kylien burlakois. Tervehtulemua!

Kelloja siirrellessä huomautan, että Pieksämäen monologi-kisat menivät osaltani ohi jo eilen. Esityksestä tunnuttiin pitävän, minkä nyt reaktioista pystyin päättelemään. Ohjaaja ainakin oli hyvin tyytyväinen ja minä myös. Muuten kisahommat saavat kuulua tuomareille. Nyt on viikko lomaa tästä hommasta. On aikaa hiljentyä ja puhdistautua. Ensi viikonloppuna heilutaan sitten kolmen esityksen vauhtia. Saan silloin esiintyjäkartalleni kolme uutta kylää: Ylä-Luostan, Palonurmen ja Alapitkän. Iloitsen varovaisesti jo etukäteen.

Tuossa edellisessä tekstissä tuli hartaasti toivottua, että sitikkani pysyisi tiellä, mutta ei varmaan riittävän hartaasti. Rottelo ei nimittäin lähtenyt pihasta mihinkään, hörähteli vaan vähän ja siinä kaikki. No, romut autosta kartanolle ja toiseen (vaimon) autoon. Kun matka oli pitkä (Viinijärvi-Pielavesi-Vesanto-Viinijärvi), niin valmistelut olivat sen mukaiset. Keskimmäinen poika Verneri osallistui tähystämiseen, toimi juttuseurana ja auttoi esityksen valmisteluissa. Autossa oli riittävä määrä Noita Nokinenä -kuunnelmia. Niiden avulla pääsee pitkälle. Syytä onkin mainita, että paras monista nokinenistä on ehdottomasti Noita Nokinenän joulupökräys. Sen tarina jaksaa naurattaa minua vieläkin, vaikka kuuntelukertoja onkin paljolti. Niinpä nyt on syytä kunnioittaa hetken hiljaisuudella Kauko Helovirran, Elsa Turakaisen, Rauha Rentolan, Keijo Kompan, Tapio Hämäläisen ja Seppo Laineen muistoa.  - - - -  Kas, noin. Samalla toivotan hyvää vointia ja kevättä yhdeksänkymppiselle Marja Korhoselle ja yli kahdeksankymppiselle Esa Saariolle.

Reissun varrella kävimme moikkaamassa Juicen patsasta Juankoskella ja katselimme Urho Kekkosen savupirttiä Pielavedellä. Maaningan ortodoksisessa kirkossa sytytimme tuohukset karjalaisten valistajaisien kunniaksi. Vesannon Niinivedellä iloa sai aikaan jumppasali, jossa pelasin jalkapalloa Vernerin kanssa. Alkulämmittely oli siis perusteellinen, löi ihan lämpimäksi. Hyvää mieltä nostatti myös yli kuudenkymmenen hengen yleisö ja saunanrappuslavaste, jonka otin oitis omaan käyttöön. Tavallisesti mukana ollut tuvanpenkki kun ei mahtunut vara-auton kyytiin.

Nuo edellä mainitut seikat eivät nyt varsinaisesti kuulu Maan syliin, mutta mitä väliä sillä on. Matkaan ne kuuluvat. Seuraava esitys ei muuten kuulu varsinaiseen Pohjois-Savon kierrokseen. Se on nimittäin perjantaina 28.3. Pieksämäen Poleenissa ja kello 20:30. Esitys kuuluu valtakunnallisen monologi-kilpailun finaaliin, mutta on muuten aivan normaali esitys. Jos joku haluaa kokea kisatunnelmaa, tulkoon paikalle.

Aurinkoista sapatinpäivää. Viimeksi kun ajelin maan sylistä kotiin oli umpi pimeää ja lunta rätki tuulilasiin Savon mutkissa. Huomenna onkin sitten oikea autoilumaratooni. Arvelin ohitella Outokummun, Maarianvaaran, Kaavin, Juankosken, Nilsiän, Siilinjärven, Maaningan, Pielaveden, Keiteleen, Vesannon, Tervon, Karttulan, Kuopion, Riistaveden ja Tuusniemen palaten Outokummun kautta Liperin Taipaleen kylään. Eipähän tuossa muuten mitään, mutta kun siinä rakosessa pitäisi vielä ehtiä esiintymään Pielaveden Laukkalassa ja Vesannon Niinivedellä. Pahalainen kun lupailee taas lumisadetta. Pitkä päivä on siis tiedossa. Taitaa olla kyse kutsumusammatista niin kuin hoitosisarilla. Niillä on tosin oikea palkkakin. Minä olen yleisön almujen varassa. Pitää siis punaltaa useampi ristinmerkki, että rahvas saapuisi kylätaloille minua katsomaan ja että sitikanrottelo kestäisi tiellä eikä sortuisi mehtähallituksen puolelle.

Toenen Los Savos -viikonlopuska on ajeltunna. Voe tokkiisa, jotta Kuopijon Vehmasmäissä ol' hirvveesti näitä immeissii, kokolaella seihtemenkymmentä. Mie jo sottailin, jotta nyt se tulloo etteen mustan mersun hommoominen. Nauroo kutkettivat vielä pahalaiset nii jotta meinas tolokku männä. Onneks tännään Varkauvessa tilanne piäs tasottummaan, vaikka enhän mie heijän vähhyttä pahalla kahtoo ärvöttännä. Lottuutin mänemmään iha niiku ennennii. Ja kuuluha sieltä jonniilaesta kutketusta Harjurannan kylätuvastakkii. Vuan pit myöntee jotta Mäkäräisen halavattu ampu niin utakasti ja ärhäkästi jotta voitti ja myö hävittii. Sen siitä juutas soapi, ku laettaa kulttuuririentoloeta ja urheilluu tapahtummaan sammaan aekkaan. Mitenkä sitä tällä peällä vois muistoo näihen hyppimiset ja hiihot. Tuossa alla on nuita kuvvii. Ensmäesessä Vehmasmäen sakki lätkyttellöö käsijään vastatusten. Toesessa on tämän päevän essiintymisnurkka, jossa on niin somimmoilleen vieretysten sähkö- ja kunnijataalu. Olokeepa hövelijä. Nähhään tuas.

Tässä on kuvatuksia viime viikonlopulta. Erityisesti tuo hirsitupa on ollut tiiviisti mielessä. Siinä on lavastaja aloittanut työnsä jo 1800-luvulla tietäen, että se yksi hurja kuitenkin tulee mesoamaan teatteriaan. Huomenna lähden taas tielle Kuopion Vehmasmäkeen ja sunnuntaina Varkauden Harjurantaan.

Eevantalolla Syvänniemessä lämpimän uunin edessä.

Taskisen tuvan tunnelmaa.

 

Savon kiertue on aloitettu. Olo oli rauhallinen. Kävin esityksen läpi autoillessani. Minähän olen enemmän ajatus- kuin heittäytymisnäyttelijä. Niinpä nyt kun ensi-illasta on jo aikaa kaikki tuntuu koko ajan paremmalta. Tietoinen toiminta ja luova höpelehtiminen niveltyvät hyvin yhteen. Esityksen tempo on asettunut kohdalleen ja ajatus ehtii kulkea sopivasti puoli askelta edellä. Se antaa itselleni varmuutta ja sujuvuutta, mutta tilanne pysyy yhtä tuoreena kuin alussa. Sen taas saavutan alkurituaaleilla, jotka ovat joka kerta samankaltaiset: kävelylenkki yksin ulkona jossain, lyhyt rukoushetki ja kaiken katoavaisuuteen totutteleminen. Niin ja tärkeimpänä tietysti tämä: luotan Heikin tekstiin kuin Kolin vuoreen ja jaan kaiken niissä esitetyt ajatukset täysin myös omana itsenäni. Sitten elän sen maailman läpi totena ihmisten edessä.

Karttulan Syvänniemi oli tuttu, kun esiinnyin Maarianvaaran kesäteatterin kanssa siellä 2012 Juutas Käkriäisenä. Nyt ei oltu komeassa teatteri Hermannissa vaan maaseutuhotellin salissa, jossa sain touhuta juuri lämmitetyn uunin edessä. Hyvin kotoisasti siis. Esityksen jälkeen Heikin nykytoimet kiinnostivat kovasti. Minä kerroin sen minkä uskalsin: uutta rommaania pukkovvaa, Imppaa, Ottoa ja Jomppaa.

Päivän toinen esitys Hirvolannimellä oli sitten varsinainen unelmien täyttymys. Se tapahtui juuri siinä miljöössä, johon koko Maan sylin idea rakentuu: tupaan jossa kerrotaan hämärätunnin tarinoita. Tupa oli Taskisen perheen satavuotiaassa talossa. Se oli kuin lavastus, joka ei ole lavastus vaan totta. Me olimme aivan yhtä siinä hetkessä, vaikka tuuli heilutti vain minun suutani. Kaikki oli vain juuri kohdallaan, en oikein osaa edes selittää. Kiitän syvästi Taskisen perhettä tästä kokemuksesta!

Hyviä huondestu kaikil (karjalaa)!

Minua hellii aurinkoinen kevätpäivä, kun Savon kierros on aluillaan. Päästäkseni aitoon tunnelmaan kuuntelen tässä samalla haitarin liruttelua Anssi Tikanmäen kappaleessa Savolainen metsä. Olen hyvällä mielellä. Joskus erään Folkswagen -bändin aikoina olen kulkenut kiemuraisia pohjoissavolaisia teitä. Ne houkuttelevat minut nytkin matkaan. Tällä kiertueella olen ratissa itse, kiitos viime keväänä suoritetun ajoluvan.

Suurin osa paikkakunnista ja esiintymispaikoista on minulle tuntemattomia. Se kiehtoo mieltä. Odottaako siellä minua jonkinlainen elämän erikoislaatuisuus, jota en ole aiemmin kohdannut? Vai onko tasapäinen yleissuomalaisuus päässyt liikaa vallalle? Tässä kohtaa on syytä moittia pahanpaiväisesti tuo sontaluukku eli televisio. Se vei 1950-luvulla iltamalegendoilta YLEisön, se kuihduttaa paikallisuuden ja alueellisen omintakeisuuden. Se tuo kaikkien huulille samat vitsit ja tarinat. Se vie meiltä yhteisöllistä aikaa ja kokemusta. Toisten oikea kohtaaminen ja yhdessäoleminen, sitä ei mikään media, älytönpuhelin, tabletti tai muu mäkki korvaa. Siinä opetuspuhe ortodoksisuuden sunnuntaina.

Nyt pitää jo kuunnella savolaista Juicea. Voe, tokkiisa. Pitäisi siis sulkea tämä oma tiedonkone. Maan sylin esityskamppeet ovat levällään pitkin taloa. Missä valot, missä niiden telineet, missä leivät, voit ja metsurin rytkyt? Ja Turusen tekstit ovat hujanhajan pitkin pääkoppaa. Nekin pitäisi saada järjestykseen ennen kun kello kumauttaa kaksi ja olen Kuopion eteläpuolella Karttulan pitäjän Syvänniemessä.

Ryhdyn siis matkajärjestelyihin.

Elämän ravintoa, aitoa ruisleipää!

Kevättä kullekin. Maan sylin kierros osa kaksi on jo lähtenyt liikkeelle. Ja juhlavasti vielä. Eilen nimittäin juhlimme sanankäytön mahtia Kalevalan päivän ja suomalaisen kulttuurin nimissä. Siis karjalaiselta korpikansalta suomalaisuuden perustaksi saatua rikasta runostoa. Toivottavasti lahjan saaja kiittää ja antaa kaiken tukensa, että rikas ja hymyn huulille nostava karjalan kieli pysyy puhuttuna, kirjoitettuna, laulettuna, ajateltuna ja unissa nähtynä kielenä. Karjal, čoma muaman kieli heläjäy!

Mennäänpä asiassa eteenpäin. Eilen siis kolmen kuukauden tauon jälkeen esitin monologiani täydelle Pakkahuoneelle Joensuussa. Tällä välillä en ole juuri sitä harjoitellut, miettinyt vaan sitä maailmaa, josta esityksessä kerron. Yksi harjoitus pidettiin tällä viikolla olohuoneessani Valistustalolla. Tuo tauko on syventänyt tapaani lähestyä Turusen tekstiä. Minähän näyttelen enemmän ajatuksen kuin heittäytymisen avulla, vaikka annankin tunteille tilaa esityksessä. Joka tapauksessa nyt tuntuu siltä, että ajatus tuo lisää rauhaa ja vivahteita lavalle. Toivottavasti se tuntuu myös katsojissa. 

Näillä pohdinnoilla lähden uusille kyläteille, tänään Kolille, mutta muuten tuonne minulle tuntemattomampaan Savoon. Kuten täällä Karjalassa niin myös Savossa tuon kulttuuria pienille paikkakunnille. Matkan varrella odottavat muun muassa Karttulan Syvänniemi, Siilinjärven Kuuslahti, Pielaveden Laukkala ja Rautavaaran Ylä-Luosta. Toivotan itselleni hyvää matkaa. Ja nyt kohti Kolia. Niin, Hessuhan asuu siinä lähellä... Lämmittäisiköhän kirjaellii miellyttävän pönttökiuassaunansa runoratsulleen?  

Koko kiertueen aikataulu löytyy sieltä mistä pitääkin.