Kulkijat veljet ja sisaret. Syyskuun alussa aloin asetella tänne tuntojani, kun ensimmäinen monologini oli kehitteillä. Nyt kierros alkaa olla täysi tältä syksyltä. On aika siirtyä hiljaiseen Kristuksen syntymän juhlan odotukseen. Maailmallinen mökä ja noituminen jääköön vähemmälle. Olen saanut nauttia esittämisestä ja kiertämisestä. Uusia seutuja, kylätaloja sekä ihmisiä on ollut matkan varrella. Monologin esittää näyttelijä, mutta sen tekee yleisö. Kiitos kaikille mukana olleille.

Lauantaina 30.11. olen liikkeellä vielä Tuupovaaran Öllölässä. Teen kaiken, että olen silloin yleisön edessä yhtä raikas, herkkä ja hupsu kuin ensi-illassa kaksi kuukautta sitten. Koen viimeisen esityksen itselleni hyvin merkityksellisenä. Melkoinen ponnistus päättyy tähän. Jokin loppuu, jokin alkaa.

Ensimmäisen kiertueen loppusuoran häämöttäessä tuikataan tänne muutama kuva Ylä-Karjalan kierrokselta.

Hämärä tyyppi Höljäkässä

Kommee talo

Hotellissa eikä mitään tekemistä

Nyt minulla on enemmän kysyttävää kuin kerrottavaa. Miten kummassa oltuaan muutaman päivän sillä Hellssingforssissa väsyy niin mahdottomasti? Ja miksi siellä niin lyhyet ja valoisat yöt? Ai niin, joka paikassa on valokylttejä, jotka houkuttelevat luokseen: teattereita, juhlasaleja ja kappeleita. Sinnehän se pimeässä maakylässä eläjä sotkeutuu pahemman kerran. Niinpä siinä kävi. Nukkuminen jäi vähiin. Hyvä, että voimia riitti reissun pääasiaan eli siihen yksinpuheluun näyttämöllä.

Vaan olipahan paljon tuttuja paikalla. Esityksen loputtua jo pelkkiin kättelyihin meni aikaa melkoinen tovi. Kohteliaisuuttaan vielä kehuivat. Se vain harmittaa, ettei kaikkien kanssa ehtinyt vaihtamaan kuin muutaman sanan. Äläkää sitä ylpeydeksi katsoko. Tuttuja oli vaan niin joka suunnalta: Hesan sukulaisia, kavereita, entisiä koulukavereita, naapureita ja työtuttuja. Muutama heistä on kulkenut maailman eri teitä kolmekymmentä vuotta. Olisihan siinä pitänyt puoli elämää kertoilla, akat, kakarat, mökit ja mannut. Sitten pitää julkistaa vielä sekin, että esityksen jälkeen monesti on aika pöllähtänyt olo. Seurallisuus vaatii pientä pinnistelyä. Tällä Pohjois-Karjalassa tilanne on useimmin sellainen, että hörppään kylätalolla kupin teetä, vaihdan muutaman sanan, kerään kamppeeni ja hyppään autoon kuuntelemaan yksikseni yöradiota. Näin tälläkin viikolla, kun lähden Ylä-Karjalaan Valtimolle ja Höljäkkään. Hojo, hojo!

Kun kaikki on hyvin, niin lähtö on lähellä. Niinpä. Illan hämyssä lähtee pikajuna Joensuusta kohti Helsinkiä. Olisi hyvä kun kyydissä olisivat muuat Timoi Munne ja Heikki Turunen, kun meidän pitää joutua perjantaiaamuna sinne kolomosen aamuruutuun klo 8:50. Toivottavasti osaamme istua junassa muuallakin kuin anniskelualueella, ettei silmät sitten punota televiisiossa. Väkkee on tulossa hyvin lauantain esitykseen Käpylän Karjalatalolle. Mukaan mahtuu vielä. Tämähän on ihan juhlaa, kun saapi Helsingin katuja pitkästä aikaa käpsiä sinne ja tänne. Itselleni pitää luvata se, että ehdin ainakin Uspenskiin, Filmihullun leffakauppaan ja yleiseen saunaan. Siis huomenna. Lauantain riittää kun ehdin omaan esitykseen ja iltahumuihin. Nähhään Suomen piäkylällä!

Onkohan nyt juhlaviikko menossa, kun pääsen pääkaupunkiin muutamaksi päiväksi? Entinen kotikaupunkini ei minua aina sykähdytä. Siellä on liikaa liikaa. Kaupungin rytmi tähän Liperiin verrattuna on kovin eri tahtinen. Vaan voihan olla, että minuakin juoksuttaa siellä. Pitäisi ehtiä Heikki Turusen kanssa Maikkarin aamuohjelmaan. Yleisessä saunassa olisi syytä käydä, samoin kirkossa, ukrainalaisessa ravintolassa ja vieläpä Kansallisteatterissa. Itse en sentään esiinny siellä vaan Karjalatalolla Käpylässä. Esitys on muuten siirretty siellä juhlasaliin. No, juhlaahan se tottakai on. Syynä on myös se, että juhlasalissa on teatteritekniikka valmiina, joka muuten olisi pitänyt raahata paikalle täältä Karjalasta. Jos haluat paikalle esitykseen, niin varaa paikka. Puhelinnumeroni on jossain täällä blogissa. Nähdään lauantaina!

Iltaa tai yötä. Kiihtelyksessä oli hieman kankea olo kahden viikon tauon jälkeen, mutta tokkopa tuota huomasi muut kuin minä itse. Porukkaa oli paljon, tupa täynnä. Kun lähdin esiintymispaikasta kävelylleni, ei ketään ollut paikalla. Mietin mitähän tästäkin tulee. Takaisin palattuani piha oli täynnä autoja. Mikäs sinne oli sitten mennessä. Mutta nyt ollaan jo kotona ja juostaan petiin. Aamulla pitää lähteä päiväesitykseen Ilomantsiin, mieluiten levänneenä. Hyviä yödy!

Kuulkaas! Minulla taitaa olla lomalta paluuajat. Kalenteri näyttää siltä, että kolme karjalaiskylää saavat minut vieraakseen tällä viikolla: Kiihtelysvaara, Ilomantsi ja Vuonislahti. Sanotaan suoraan: minulla on ollut jo ikävä lavalle. Minkäänlaista rutiinitunnetta tai väsymystä esittämiseen ei ole tullut vastaan, enkä usko että tuleekaan. Ainahan uusi uusi tilanne, paikka ja uudet ihmiset odottamassa. Ja pitäähän minun osata keskittyä ja valmistautua yhteiseen hetkeen yleisön kanssa. Kaikki alkaa jo siitä kun saavun paikalle. Tutustun ensin esiintymispaikkaan ja sen akustiikkaan. Sitten laitan kamppeet valmiiksi. Kun kaikki on valmista, häivyn paikalta metsäteille kävelemään, rauhoittumaan ja sopertamaan tekstinpätkiä. Muutama valmistava rukous on tarpeellinen ja erityisesti yksinolo. Sitten on hyvä palata ihmisten ilmoille ja eteen nöyrään palvelutehtävään. Näin tälläkin viikolla.

Tässä on vähän puhalleltu. Ajatukset ovat olleet poissa näyttämöltä. Toistakymmentä esitystä tästä ensimmäisestä kiertueesta kun on jo takana. Hyvä olla kotonakin välillä ja laiskotella eli antaa uusien ideoiden muhia päässä.

On sanottava, että monologin kanssa kulkeminen on ollut tähän mennessä tavattoman mukavaa. Yleisön eteen on helppo mennä ja vastaanotto on miellyttänyt minua paljon. Olemme kokeneet yhdessä hupia, tuskaa ja vapautunutta naurua. Tunnelma on ollut joka paikassa lämmin. Mahtavaa että näitä kylätaloja ja ihmisiä niiden ympärillä on edelleen olemassa. Ihana, hieno itäsuomalainen maaseutu.

Marraskuussa on vielä seitsemän esitystä. Odotan ensi viikolla jatkuvaa kierrosta innolla. Tulen näkemään Karjalaa Kiihtelysvaarassa, Ilomantsissa, Lieksassa ja Valtimolla. Helsingin reissusta tulee varmaan ikimuistoinen, sillä Turus-Heikki lähtee mukaan matkaan. Me piipahdamme MTV:n aamuohjelmassa ja kehutaan muuallakin toisiamme. Käpylän Karjalatalolla esityksen jälkeen sattuu vielä olemaan Etelä-Suomen juukalaisten pikkujoulut ja minulla on monenlaista kaveria ja tuttavaa piäkaapunnissa. Eiköhän siis populaa ole liikkeellä. Helsingin esityspaikka on minulle erityinen, sillä olen syntynyt ja elänyt ensimmäiset elinvuoteni nimenomaan Käpylässä, Koskelantiellä ja Pellervontiellä. Kiertueen lopulla kohdalleni osuvat vielä Itä-Suomen riemukkaimmat paikannimet Höljäkkä ja Öllölä. Riemulla siis eteenpäin.

Näyttelijä ei ole sekoillut lavalla, mutta täällä blogissaan kyllä. Eihän sinne Ohvanaan vielä ole asiaa, vaan vasta torstaina. varauksiakin on jo parikymmentä. Pyhäselässä taitaa olla oikea Turus-huuma menossa.

Terveh! Tässähän on vietetty kotipäiviä. Vaan huomenna jatketaan kierrosta. Nyt kohteena on taannoin suursyömäri-Joensuuhun liitetty Pyhäselkä ja sen kodikas Ohvanan kulttuuritalo. Tällä esiintymisellä on minulle erityisarvoa, sillä seutu on tuttua jo lapsuudesta saakka. Äiti on Suhmuran tyttöjä ja minä olen viettänyt pienenä monet kesät ja joulut siellä. Muistan vieläkin sen Suhmurantien, jossa ei ollut asfaltin murentakaan. Se samoin kuin Hammaslahdentie olivat mutkilla kuin serpentiini. Nyt ne ovat kerrassaan mielikuvituksettomia. Eipä ollut Hammaskaarta radan yllä, vaan olipahan kolme keskikaljakulppilaa. Yöjuna pysähtyi asemalla. Kylähullut kulkivat teillä. Isoisä ajeli hevosineen. Nyt ei ole ainuttakaan kuppilaa. Pitää ottaa mukaan omat eväät. Saahan nähdä onko paljon tuttuja paikalla...

Eilisestä. Hupaisaa oli Kesälahden kirkolla. Ensin olin vajaan tunnin väärällä ovella, koska minulla oli väärä osoite ja omaa hölmöyttäni. Kun pääsin perille, huomasin joutuneeni mahtailevan 80-lukulaisen kunnantalon valtuustosaliin, huom. entiseen, koskapa hallinnollisesti Kesälahtea ei enää ole. No, sitten näytellään valkoseinäisessä salissa, jossa on vaakunoita, puhujapönttöjä ja muuta kokoustarpeistoa. Samapa se. Kaikki sujui entisellään kunnes päästiin Totisen Matin elämään ja tempauksiin. Muutamat, etunenässä eräs Leila, nauraa hohottivat siihen malliin, että meinasin tipahtaa tieltäni. Ja mitä totisempana yritin olla sitä enemmän nämä hirnuivat. Vaivalla pinnistellen pääsin loppuun ja pääsin itse hohottamaan noille hohottajille. Kaikenlaista porukkaa tuolla kylillä... Katsotaan huomenna Tohmajärvellä, josko olisi kunnollisempaa väkeä.

Olihan esitys Kiteen Potoskavaarassa. Jo paikan nimi on niin mukava, että hytkyttää. Tuollaista ei voi olla Uudellamaalla tai jossain Varsinaisessa Suomessa, vaan täällä rytyeläjien korpimailla. Potoskavaara, Höljäkkä, Öllölä. Kaikki nämä ovat kiertuekalenterissani. 

Eilen tuli ensimmäisen ylimääräisen numeron pyyntö. Olivat jostain kuulleet, että olen laulajapoikia. Esa Pakarista saivat kuultavakseen karjalan kielellä. Potoskavaaran Rantapirtti on hieno seurantalo järvenniemessä. Saatoin pälyillä esityksen lomassa hämärtyvälle järvelle. Kyläaktiivit pitivät minusta ja katsojista hyvää huolta. Jälkipuhvetissa oli hyvää mieltä. Kiitos myös Kyösti ja Annikki Partaselle, joiden luona piipahdin iltapalalla. Hieno talo ja pihapiiri. Eläköön Maruknat!

Tämä herra tarjosi yökylän Juuan keikalla

Hyväntuulista porukkaa Kinahmossa esityksen jälkeen

Maan syli näyttäytyi Juuassa ja Polvijärven Kinahmossa. Hienoja esiintymispaikkoja molemmat ja vastaanottavaista väkeä paikalla. Juuan esitys huipentui itsensä kirjailijan läsnäoloon. Kyläreissuhan siitä tuli ja sauna lämpesi Pielisen rannalla Piitterissä. Kyllä riitti tarinaa ja kyllä riitti mehua. Seuraavana päivä Heikki sai minut savottakaverikseen salolle. Ryskätyö tekee aina hyvää tällaiselle runoratsulle. Perjantai-illan hämyssä ajelin rennossa tunnelmassa Polvijärven Kinahmoon. Siellä komeassa Honkapirtissä oli hyvin keskittynyt yleisö ja esiintyminen oli hyvin miellyttävää. Yleisö osoitti kiitollisuuttaan raikuvilla aplodeilla ja puffettia pidettiin leppoisassa ilmapiirissä. Ensi viikolla kierrän Keski-Karjalaa Kiteellä, Kesälahdella ja Tohmajärvellä.

Kiitos outokumpulaisille eilisestä. Ja olihan paikalla oman kylän porukkaakin, jotka eivät olleet ehtimässä ensi-iltaan. Maritan salissa oli siis mukavasti väkeä, vaikka enhän minä teitä esityksen aikana juuri näe. Valot paistavat naamaan ja enhän minä ilman rillejä näe paljoa muutenkaan. Hyvä kun en käpeksi päin seiniä ja putoile näyttämöltä kovalla kolinalla. Tosin hyvä puoli on se, että saatan tuijotella suoraan katsomaan sanomani tehostamiseksi. Ei yhtään ujostuta, kun kaikki on minulle yhtä harmaata hämärää.

Huomenna juhlitaan, kun on Aleksis Kiven päivä ja Turus-Heikki paikalla. Hänen ensimmäiset käsikirjoituksethan palautuivat kustantajilta nimenomaan siksi, että hänen katsottiin seuraavan suuren esikuvansa Kiven tyyliä. No, minua ei tarvitse syyttää Turusen plagioinnista, koska teksti on rehellisesti ja suoraan Turusen kynästä ja koneesta. Nähdään siis kylillä!

Voisin sanoa, että viime viikko maalla oli miellyttävä. No, tiistaina olin vielä asfaltilla Joensuussa. Mutta sitten alkoi kierros maalle, kun käväisin Selkien maamiesseurantalolla, Rääkkylän Oravisalon Koitontalolla ja Enon Louhiojan teatterilla. Selkien talo oli laitettu hyvällä maulla juhlakuntoon ja lavavaloihin heränneet kymmenet kärpäset loihtivat kesäistä tunnelmaa. Rääkkylässä sain esiintymiskorokkeeksi jousiammuntaan tarkoitetun solumuovisen suojaseinän. Mahtavaa kekseliäisyyttä, joka helpotti näkyvyyttä. Siellä valoista innostui ampiainen, jonka ripeä katsoja listi hengiltä. Enon Louhitalolla sain olla oikeassa teatterissa valmiine valoineen. Kiitokseksi vierailusta sain viisi kiloa paikallisen myllyn jauhamaa ruisjauhoa ja maustekakun, jonka pojat kotona hotkivat suihinsa. Joka paikassa oli muun huvin lisäksi iloisia ihmisiä, joita hetkittäin kuljettelin vähän murheenkin mailla. Tahallani tietysti. Mutta lopussa on aina ollut vapautunutta iloa ja naurua.

Vaan tästä viikosta saattaa sukeutua myös oikea juhlaviikko. Outokummun Maritassa olen taas oikeassa teatterissa ja kaupungissa on kosolti Maarianvaaran kesäteatterin ja muun toiminnan kasvattamaa kulttuuriväkeä. Juuan keikka onkin sitten kirkonkylän seurojentalossa. Kyseessä on Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä. Kaiken päälle kirjailija itse on luvannut tulla paikalle. Eiköhän siitä saada teatterihumua aikaan. Sitten vielä perjantaina Polvijärven Kinahmoon, jossa ensimmäinen kommentti oli kun kuulivat, että siellä haluan esiintyä: "Olettekohan te nyt miettineet asian ihan loppuun saakka?" Vaikuttaa siis siltä, että minua odotetaan sinne kovasti.

Onnellinen mies Selkiellä.

Olenkos minä unohtanut koko kirjoittamisen. Kerrataanpas mitä viime päivinä on tapahtunut. Lauantaina 28.9. Maan syli sai ensi-iltansa meillä kotona Valistustalon salissa. Porukkaa oli paljon, tuttuja, sukulaisia, kylän porukkaa. Sisäinen lataukseni oli kohdallaan, en jännittänyt liikoja enkä turhia. Sanon sumeilematta, että onnistuin. Sen totesi myös esityksestä riehakoitunut yleisö. Sitten oli humua ja hulinaa.

Heikki Turunen oli mukana tohinassa, eikä tullut moittineeksi. Lehdessäkin kehuivat. Mikäpä siinä. Vaan eihän ne kehut näyttämöllä auta. Jokainen esitys alkaa tyhjästä ja yleistön myötäeläminen on joka kerta saatava uudelleen. Nöyrällä asenteella ja armolahjoilla on siis oltava liikkeellä. Tämähän on palvelutehtävä, eikä mikään ylpeydessä patsastelun paikka.

Toiseen esitykseen piti keskittyä yhtä tarmokkaasti kuin ensi-iltaankin. Eihän tässä mitään rutiinia ole takana, eikä saa liikaa ollakaan. Ja tuttuja oli taas paikalla, näyttelijöitä, ohjaajia ja kaikenlaista kulttuuriväkeä. Kaiken päälle Joensuun Pakkahuone oli täynnä. En sitten kömmähdellyt sielläkään, vaan väki oli hienosti mukana tunnelmissa. Täytyy todeta, että alku on ollut hyvin myönteinen. Ja nyt sitä vasta mennään, kun päästään tuonne pienemmille kylille. Odotan jatkoa innolla.

Tässä ensi-ilta tunnelmia.

Maan sylin viimeinen harjoitus loppui tuossa illan pimetessä. Olin hyvin tyytyväinen siihen eikä ohjaajallakaan ollut mitään erityistä sanottavaa. Muutenkin sen jutut ovat jo viime päivinä menneet enimmäkseen ohi korvieni. Eihän tässä enää kannata äkkiliikkeitä tehdä. Esitys on nyt niin valmis, että sen voi laittaa varsinaiseen uuniin kypsymään. Uuni on tietenkin yleisö. Minä tässä naputtelen tämän ja lähden joutuin vain nyt nukkumatin luo. Luulenpa nukkuvani hyvin. Olo on rauhallinen. Huominen kutkuttelee sopivasti. Ennen ensi-iltaa on kaikenlaista pientä puuhaa, jotka eivät suoraan liity esitykseen. Sillä rentoudella lähdetään liikkeelle. Katsotaan sitten kun astun valoihin vapiseeko lahkeet. Parasta on kuitenkin se, että huomenna edessäni on väkitukku porukkaa, joille voin jutustella asiani.

Näyttelijä istuu keittiön pöydän ääressä ja katselee syksyiseen pihaan. Vanha talo on aivan hiljaa. Nyt ei harjoitella tekstiä eikä haeta sopivia tunnetiloja. Tänään täytyy tehdä jotain käsillä. Näyttämölle pitää pystyttää muutama musta seinä. Mutta muuten pidän näppini erossa koko roskasta. Käteni kaipaavat työtä, vasaraa ja kirvestä. Keuhkoni kaipaavat ulkoilmaa, korvani lehtien kahinaa.

Ei huvita enää huhkia lavalla yksinään, leikkiä esitystä, jota kukaan ei ole katsomassa. Onneksi ensi-ilta on jo huomenna ja alkaa todellinen näytelmän valmistuminen. Ennen sitä etsin hiljaisuutta, tyyneyttä, rauhallista rukouksen tunnelmaa.

Teatterista taas, päivää. Tänään oli monologin läpimenoharjoitus, eikä tällä viikolla enää muuta olekaan. Ohjaaja oli sitä mieltä, että paketti olisi periaatteessa esitysvalmis jo nyt. En usko, Henry höperehtii omiaan. Runko on kyllä kasassa, mutta sellaista pientä hapuilun tuntua tunnen siellä täällä. Voihan se tietysti olla, ettei sitä huomaa kukaan muu kuin minä. Kunpa tuo ohjus nyt saisi houkuteltua koeyleisöä loppuihin harjoituksiin. Ei niin hirvittäisi kuin jos vasta ensi-illassa lauantaina mökki paukahtaa porukkaa täyteen. Minä tosin jo ajattelen tuoleihin ihmisiä, mutta ne on vain haamuja. Eikä haamut ole reagoineet mitenkään, ei kuulu naurua eikä nyyhkytystä.

Ensi-iltaan on neljä päivää ja oloni kaiken kaikkiaan on aika rauhallinen. Tänään virittelimme saliin valot ja se lisää oikean esityksen tuntua. Eihän nuo meidän vaatimattomat valonheittimet ole mistään kansallisoopperasta, vaan tässähän onkin kyse hämärätunnin tarinoista. Riittää kun olen näkyvillä sillä lailla pehmeästi.

Viimeinen viikko alkaa. Voi mahotonta. Osaanko, enkö osaa? Muistanko, enkö muista? Pelottaako, eikö pelota? Taidan aloittaa käytännönläheisesti ja järjestän alkuun ensi-iltasalin eli oman Valistustalon esityskuntoon. Jo minä viime viikolla laitoin katsomon paikalleen ja siivosin näyttämön. Vaan sitten koitti lauantai ja poikani 7-vuotissynttärit. Hän ja kymmenkunta samanikäistä poikaa laittoi kaiken hyrskynmyrskyn tai ainakin heikunkeikun.

Tällä viikolla en taida keskittyä mihinkään muuhun kuin esitykseen. Sillä ehdolla tietenkin, että välillä pitää ottaa siihen etäisyyttä kunnolla vaikka kävelemällä pitkin metsiä. Nyt vaimon on turha puhua suursiivouksesta tai kirjahyllyn siirtämisestä. Muuten kävisi mutta kun ei käy.

Ensimmäinen läpimeno ilman papereita tuli tänään kahlatuksi. Menihän se pienien änkytysten kera. Hyväksi avuksi oli se, että viime viikonloppuna tekstiä tuli tankattua päähän niin kuin juopot juomiaan. Ja siis ihan ilman teatraalista eläytymistä sellaisena muistelemisena.

Läpimenossa huomattiin, että tunti tuossa touhussa kuluu kuten tiedotteissa luvataan. Aika monitahoinen esitys tästä sukeutuu, vaikka yhden vain kirjailijan hillopurkkia tässä kaivellaan kädet ranteita myöten herkuissa. Tekstit kun ovat aika monella tyylillä kirjoitettuja, mutta silti sitä Turusta ihtiään. Ja niinhän me halusimme laajentaa näkökulmaa kirjailijan tuotantoon. Näin sitten tapahtuu. Eri palaset ovat asettumassa toistensa kylkiin hyvällä dramaturgisella liimalla.

Harjoitusten jälkeen ohjaaja pulisee aina pitkät tovit omia huomioitaan. Ne pitäisi melkein saada kirjallisina. Muuten hyvätkin vinkit tahtovat jäädä matkan varrelle. Toisto toisin auttaa tässäkin. Kun minulle sanoo saman asian kymmenen kertaa, niin minähän melkein jo muistan ja ymmärrän sen.

Hämärää on pihalla. Se on hyvää aikaa tarinaniskemiseen. Näin Heikki kirjoittaa tämän esityksen henkisen lähtökohdan ytimen: Turpa näkköö ruplattoo hämärässäi!

Minähän keksin tänään, että samalla kun opettelen
tekstiä voi viikata suurperheen pyykkiä. Näin asia
eteni useassa asiassa yhtäaikaa.

Tänään on Liperin Taipaleen kylällä kaunis päivä. Ensi-iltaan on tasan kaksi viikkoa. Olisi kaikenlaisia pihahommia, mutta kun on syytä olla muissa touhuissa. Haluan osata monologin tekstin ulkoa, kun harjoitukset jälleen maanantaina alkavat. Paperit kourassa on typerää yrittää harjoitella, vaikka yleisöä ei olekaan paikalla kuin ohjaaja Henry Räsänen. Niinpä tankkaan tekstiä ja yritän eläytyä sen mukaisiin tunnelmiin.

No, niin te siellä. Kävi niin, että tuli ryhdytyksi monologin tekoon. Asiaan oli kaksi painavaa syytä: Heikki Turusen monipuolinen tuotanto ja viimekesäinen oma positiivinen kokemukseni näyttelijänä Maarianvaaran kesäteatterissa. Piti palata teatterihommiin ihan tosissaan.

Turusen tuotanto on ollut sydäntäni lähellä iät ja ajat. Olen vain harmitellut sitä, kuinka sen laajuus ja monipuolisuus on usein kutistunut vain Simpauttajan ja Kivenpyörittäjän kylän rempseään jutusteluun, joka sinällään on tietenkin mahtavaa. Näiden kahden hienon romaanin ja niiden elokuvatulkintojen taakse on jäänyt paljon muuta riemastuttavaa ja vakavampaakin. Nyt näitä Heikin kirjojen rikkauksia on tarjolla Maan syli -esityksessä.

Tällä sivustolla voitte seurata esityksen harjoittelua, valmistumista, ensi-iltaa ja sen jälkeistä kierrosta pitkin Pohjois-Karjalaa. No, pääkaupungissakin piipahdetaan Käpylässä Karjalatalolla eli Karjalaahan sekin tavallaan on. Jutuissa näkyy kyliä ja kylien mainioita esiintymispaikkoja ja toivottavasti iloisia ja tyytyväisiä ihmiskasvoja. Minä itse ainakin olen päivä päivältä kasvavasta jännityksestä huolimatta myös vilpittömän iloisen odotuksen vallassa.