Savon kiertue on aloitettu. Olo oli rauhallinen. Kävin esityksen läpi autoillessani. Minähän olen enemmän ajatus- kuin heittäytymisnäyttelijä. Niinpä nyt kun ensi-illasta on jo aikaa kaikki tuntuu koko ajan paremmalta. Tietoinen toiminta ja luova höpelehtiminen niveltyvät hyvin yhteen. Esityksen tempo on asettunut kohdalleen ja ajatus ehtii kulkea sopivasti puoli askelta edellä. Se antaa itselleni varmuutta ja sujuvuutta, mutta tilanne pysyy yhtä tuoreena kuin alussa. Sen taas saavutan alkurituaaleilla, jotka ovat joka kerta samankaltaiset: kävelylenkki yksin ulkona jossain, lyhyt rukoushetki ja kaiken katoavaisuuteen totutteleminen. Niin ja tärkeimpänä tietysti tämä: luotan Heikin tekstiin kuin Kolin vuoreen ja jaan kaiken niissä esitetyt ajatukset täysin myös omana itsenäni. Sitten elän sen maailman läpi totena ihmisten edessä.
Karttulan Syvänniemi oli tuttu, kun esiinnyin Maarianvaaran kesäteatterin kanssa siellä 2012 Juutas Käkriäisenä. Nyt ei oltu komeassa teatteri Hermannissa vaan maaseutuhotellin salissa, jossa sain touhuta juuri lämmitetyn uunin edessä. Hyvin kotoisasti siis. Esityksen jälkeen Heikin nykytoimet kiinnostivat kovasti. Minä kerroin sen minkä uskalsin: uutta rommaania pukkovvaa, Imppaa, Ottoa ja Jomppaa.
Päivän toinen esitys Hirvolannimellä oli sitten varsinainen unelmien täyttymys. Se tapahtui juuri siinä miljöössä, johon koko Maan sylin idea rakentuu: tupaan jossa kerrotaan hämärätunnin tarinoita. Tupa oli Taskisen perheen satavuotiaassa talossa. Se oli kuin lavastus, joka ei ole lavastus vaan totta. Me olimme aivan yhtä siinä hetkessä, vaikka tuuli heilutti vain minun suutani. Kaikki oli vain juuri kohdallaan, en oikein osaa edes selittää. Kiitän syvästi Taskisen perhettä tästä kokemuksesta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti